”Tuonen lehto, öinen lehto!”

”Tuonen lehto, öinen lehto!”

Tällä viikolla Sandmann-blogiamme miettiessäni minulle tuli mieleen vanhat suomalaiset kehtolaulut, kuten upean runoilijan, Aleksis Kiven (1834-1872) Sydämeni laulu:

Sydämeni laulu 

    Tuonen lehto, öinen lehto!
    Siell’ on hieno hietakehto,
    Sinnepä lapseni saatan.

    Siell’ on lapsen lysti olla,
    Tuonen herran vainiolla
    Kaitsea Tuonelan karjaa.

    Siell’ on lapsen lysti olla,
    Illan tullen tuuditella
    Helmassa Tuonelan immen.

    Onpa kullan lysti olla,
    Kultakehdoss’ kellahdella,
    Kuullella kehräjälintuu.

    Tuonen viita, rauhan viita!
    Kaukana on vaino, riita,
    Kaukana kavala maailma

Minua on usein mietityttänyt vanhojen kehtolaulujen surullinen sävy: lasta tuuditetaan tuonelaan. Mutta toisaalta, kun alkaa miettiä aikaa, jolloin useat vanhat kehtolaulut – kuten Sydämeni laulu – on tehty, on lapsikuolleisuus ollut aika yleistä. Vanhemmat ovat näitä kehtolauluja laulaessaan lohduttaneet itseään ja lapsiaan: jos lapselle sattuisi jotain, hänestä pidettäisiin huolta tuonpuoleisessa.

Kuinka ollakaan – löysin kiinnostavan tutkielman, jossa mainitaan muun muassa yhteyksistä Hoffmannin Sandmannin ja vanhojen kehtolaulujen välillä. Eskola (2012) kirjoittaa: ”Lasta toivotetaan Tuonelaan, ”tuonne kirkon naapurihin, alle nurmen nukkumahan, maan alle makajamahan”. (Mp.) Jumalan ja pyhimysten ohella käännyttiin myös Unen, Torkun, Nukun tai jopa kuoleman puoleen. Kehtolauluissa on esiintynyt joukko hieman epämääräisiä kuoleman, tuonelan ja kirkkomaan haltijoita, joista käytettiin muun muassa nimityksiä Nurmi-Tuomas, Hiekka-Heikki, Savi-Samuli ja Manalan Matti. (Hämäläinen-Forslund 1987: 115–116.)

Samaan sarjaan kuuluu myös jo 1800-luvulla maaseudullakin hyvin tunnettu Nukku-Matti. Nukku-Matin suorimpana esikuvana voidaan pitää saksalaisen E. T. A. Hoffmannin Sandmannia, Hiekkamiestä. Hän heittää vuoteissaan kiukuttelevien lasten silmiin hiekkaa niin, että ne putoavat lopulta verta valuen päästä. Hiekkamies kokoaa lapset säkkiin ja kantaa heidät puolikuussa odottavien poikastensa ruoaksi. Hoffman on puolestaan saanut idean hahmoonsa saksalaisesta kansanperinteestä, jota voi siis pitää Nukku-Matin syntypaikkana. Hiekan on ymmärretty olevan peräisin hautausmaalta, ikiunen lähteiltä. (Hämäläinen-Forslund 1987: 115–116.) Nukahtamishetkellä lapsen silmiin heitetty hiekka kertoo unen ja kuoleman kiinteästä yhteydestä. Kalmistot voivat olla kehtolauluissa läsnä viitteellisinä, kuten edellä esitetty unihiekka-esimerkki osoittaa.” (http://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20121036/urn_nbn_fi_uef-20121036.pdf.)

Jean Sibelius (1865-1957) on tehnyt Sydämeni lauluun kauniin sävellyksen. Yksi Sibeliuksen lapsista kuoli pienenä lavantautiin. Käsittääkseni Sibelius on tehnyt sävellyksen Sydämeeni lauluun kuolleelle tyttärelleen. Tässä vielä linkki Ylioppilaskunnan laulajien esitykseen Sydämeni laulusta: https://www.youtube.com/watch?v=aIxzXDoOm34.