Milloin tarina on lapselle liian pelottava?

Haluaisin jatkaa tässä kirjoituksessa aiemmin aloittamaani teemaa, pelottavuutta lapsille suunnatuissa tarinoissa. Vaikka Nukuttaja ei olekaan lapsille suunnattu kirja, on tarinaan itsessään sisällytetty kauhistuttavia, lapsille kerrottuja asioita. Tarinan päähenkilö Nathanael on lapsena kuullut tarinoita pelottavasta Nukuttajasta, joka "...on ilkeä mies, joka tulee lasten luo, kun he eivät halua mennä nukkumaan, ja heittää kourakaupalla hiekkaa heidän silmiinsä, niin että ne pullahtavat verisinä kuopistaan. Ne hän heittää sitten säkkiinsä ja vie puolikuuhun pienten lastensa ruoaksi. Poikaset kököttävät siellä pesässään, ja niillä on koukkunokka niin kuin pöllöillä, ja niillä ne nokkivat tuhmien ihmislasten silmät puhki."

Tämänkaltaiset tarinat ovat varmasti monen mielestä sopimattomia lapsille. Nukuttajassa Nathanaelin äiti yrittää vakuuttaa pojalleen, ettei moista pelottavaa miestä ole olemassakaan. Pojan on kuitenkin vaikea saada häntä mielestään, ja pelot vaivaavat häntä koko loppuiän. Tarinalla oli siis häneen ilmeisen huono vaikutus. Toisaalta lapset nauttivat valtavasti tarinoista, jotka ovat jännittäviä. Omasta lapsuudesta muistan ne kihelmöivän jännittävät hetket esimerkiksi Astrid Lindgrenin kirjojen tai Muumien parissa, kun juonenkäänteet ja hahmot saattoivat olla niin kauhistuttavia, että vatsanpohjasta kouraisi, mutta toisaalta myös niin kiehtovia, ettei lukemista tai television katsomista malttanut lopettaa.

Helsingin Sanomien Nyt-liite julkaisi hiljattain artikkelin 1990-luvun alussa Suomessa esitetystä TV-ohjelmasta, jonka Morso-hahmo "traumatisoi tuhannet lapset". Sarjan tekijät kertovat artikkelissa, että hahmosta haluttiin pelottava. "Pikku Kakkoselta annettiin ainoaksi ohjeeksi, että Morson pitää olla pelottava, sellainen mitä Aasi pelkäisi." Artikkelissa on myös sarjaa lapsena katsoneiden kommentteja, jotka olivat lähes yksimielisiä siitä, että Morso oli liian pelottava ja aiheutti painajaisia.

Milloin pelottavuus on lapsille liikaa? Milloin se on jotain mikä tuo elämään jännitystä, mutta tuntuu silti turvalliselta? Tätä ovat varmasti monet lastenkirjailijat pohtineet, ja samoin tietysti vanhemmat lastensa kohdalla päivittäin. Voiko lapsi itse päättää, että on tarpeeksi kypsä, vai onko päätös aina aikuisten? Omassa lapsuudessani pelkäsin joskus fiktiivisiä hahmoja niin paljon, etten uskaltanut nukkua yksin omassa huoneessani. Toisaalta pelottavat hahmot ovat myös niitä mieleenpainuvimpia.

Kuvalähde: (http://nyt.fi/a1305946349407). Der Sandmann-käännös: Markku Mannila.